perjantai 24.11.2017 | 16:57
SÄÄ
Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »
pe 20.4.2012 klo 06:00

Leena Furubacka: Sisältä rikki

”Minä en ole se, mitä minulle on tapahtunut. Minä olen se, joksi valitsen tulevani.” Lause osui silmiini täsmälleen nyt, kun juuri istahdin pöydän ääreen kolumnin kirjoittaakseni. Toisinaan tärkeät asiat todella asetetaan nenän eteen - kirjaimellisesti. Työssäni tapaan ihmisiä, joiden kohtalot ja taustat ovat mitä kirjavimmat. Tapaan ihmisiä, joiden keho antaa epätoivoisia merkkejä siitä, että suunnan tulisi muuttua. Tapaan ihmisiä, jotka tuijottavat minua epäuskoisina väittäessäni, että elämässä on muitakin asioita kuin työ. On etuoikeus ja suuri rikkaus saada kuulla toisen ihmisen tarina, saada kokea luottamus, joka tarinan kertomiseen johtaa. Ja juuri tämä elämäntarinoiden ja kohtaloiden kuuleminen opettaa eniten. Minulle se on opettanut sen, että vielä iäkkäänäkin voi ihminen itkeä sitä, ettei koskaan saanut olla sylissä lapsena. Ja kun se itku viimeinkin on itketty, kun on kohdattu oma lapsi-itse ymmärtäen ja lohduttaen, on ryhti suorempi ja kipu vähäisempää. Olen nähnyt issiasten ja hartiasärkyjen parantuneen, kun kireästä ja rakkaudettomasta ihmissuhteesta on viimein uskallettu irrottautua tai jätetty kiusatun rooli työpaikalla. Vatsakipu tai paniikki on hävinnyt, kun on ymmärretty, että virkanimikkeet ja tutkinnot eivät tee kenestäkään arvokkaampaa kuin hän jo on. Ja kaikkein pahimmat joka paikassa tuntuvat kivut ovat helpottaneet, kun oma myrkyttävä katkeruus elämää tai muita ihmisiä kohtaan on nähty ja siitä on päästetty irti. Ihmisen elimistö on ihmeellinen. Ihminen voi mennä surusta, menetyksistä, ahdistuksesta ja rakkauden puutteesta fyysisesti rikki. Sydän sairastuu, lihakset ja nivelet kipeytyvät, hormonitoiminta niin stressi-, kilpirauhas- kuin monen muunkin hormonin osalta uupuu. Ja yhtä ihmeellinen on elimistön kyky korjata vaurioita, kun sille kerrotaan, että niin on lupa tehdä. Toisinaan tarvitaan lääkkeitä, leikkauksia ja muita toimenpiteitä. Mutta vähintään yhtä tärkeätä on valmius muutoksiin, vaikeisiinkin. Itseään on osattava kuunnella. Väittäisinpä, että hämmästyttävän suuri osa lääkkeistä ja hoidoista kohdistuu ainoastaan oireisiin, ei sairauden syyhyn. Lääke on usein välttämätön, mutta se myös houkuttelee uskomaan, ettei muuta tarvitse tehdäkään; ihminen odottaa, että pilleri korjaa olon ja stressaavaa elämää voidaan jatkaa mitään muuttamatta. Seurausten hoito kun on tavallaan helppoa, syiden ei. Viimemainittu saattaa kestää kauan ja tehdä kipeää. Pahimmalta tämä tuntuu depression, ahdistuksen, paniikin ja monen muun psyykkisen kipuilun kohdalla. Lääke voi helpottaa oireita, jos kohta sitä ei kovin kevyesti pitäisi kanssaihmiselle määrätä, mutta ongelma toistuu, kunnes sille on todella tehty jotakin. Kun ihminen uskaltaa pysähtyä, lakata pakenemasta ajatuksiaan työhön tai johonkin muuhun, kurkottautua itsensä ulkopuolelta kurkistamaan sisäänpäin, kohdata pelkonsa ja voittaa ne - silloin käy lääke tarpeettomaksi. Me emme voi aina valita, mitä meille tapahtuu. Mutta voimme valita, miten tapahtuneen jälkeen elämäämme jatkamme. Jos toinen ihminen kohtelee meitä väärin, voimme edelleen valita, jäämmekö paikallemme väärin kohdeltaviksi vai emme, katkeroidummeko vai lähdemmekö hieman kypsempinä ja ymmärtäväisempinä eteenpäin. Juuri näitä valintoja ja valintojen fyysisiä seurauksia näen työssäni lähes päivittäin. Enkä tarkoita sitä, että jokaisen on oltava vahva. Päinvastoin. Useimmiten on elintärkeätä, että ihminen viimeinkin uskaltaa olla heikko. Vasta se on todellista rohkeutta.

Leena Furubacka