perjantai 20.10.2017 | 20:40
SÄÄ
Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »
ti 14.4.2009 klo 16:34

Elina Forsti, maalauksia

Marjatta Hietaniemi HELSINKI

Elina Försti, maalauksia. tm-galleria, Erottajankatu 9 B, Helsinki. Avoinna 19.4. saakka. ”Asuvatko ne pohjalaiset ladoissa. kun niitä on niin paljon”, tyttäreni kysyi ajellessamme Etelä-Pohjanmaalla joskus 1970-luvulla. Siihen aikaan latoja todella oli paljon. Nyt niiden paikan ovat vieneet peltojen laitaan valkoisen tai vihreän muovin sisään paketoidut paalit. Ladot ovat lahonneet juuri sellaisiksi luurangoiksi kuin millaisina evijärveläinen taiteilija Elina Försti ne kuvaa. Mutta miten hän ne kuvaakaan! Jäljellä ei ole tippaakaan maisemaan häviävää paatosta, jota olemme tottuneet näkemään esimerkiksi Eero Nelimarkan, Veikko Vionojan, Justus Sarisalon, Armas Vainion tai vaikkapa Juhani Palmun teoksissa. Pikemminkin mieleeni, eritoten teosten taivaista nousee mieleeni abstrakti pohjalaismaalari, seinäjokelaissyntyinen Marjukka Kaminen. Ovatko nuo värit niin syvällä pohjalaisen tajunnassa, että ne tulevat ilmi, oli kyse sitten (puoliksi) esittävistä tai täysin abstrakteista maalauksista? Toinen asia, mikä Elina Förstin maalauksiin näyttää läheisesti liittyvän, on niiden liittyminen tekstiilitaiteeseen. Onhan hän ammatiltaan myös artesaani. Mutta mitään kuvakudosten pohjia tai näköisteoksia hänen teoksensa eivät ole, vaan ihan oikeita maalauksia isolla M:llä ja sellaisena raikkaudessaan ylittämättömiä. Maalaustaiteena ne ovat sukua myös viime vuosisadan alun pointillismille. Totta on sekin, että Försti liittyy pitkään latomaalareiden ketjuun, jonka edustajia edellä mainitsin. Förstin tehtäväksi on jäänyt vaikutelmien kerääminen ennen latojen maatumista. Sellaisena hän on itse asiassa yhden aikakauden dokumentaristi. Valitsemallaan tekniikalla ja hillittömillä väreillä hän saa meidät näkemään ladoissa piilevän kauneuden. Näistä teoksista tulee samaan aikaan haikea ja hyvä olo. Försti näyttää todella tuntevan klassikkonsa, mutta etenee omaan suuntaansa haastaen ja leikitellen. Näissä ladoissa ei ole enää nauloja, joihin heiniä sisään ahtaessa löimme päämme. Nämä ladot ovat tyhjiä, iloisesti vähittäistä kuolemaansa ja luonnon kiertokulkuun pääsemistä odottavia. Ladot ovat aikansa kuuluneet nimenomaan maalaustaiteen kautta Pohjanmaan kansallismaisemaan. Ne ovat Förstin maalauksista näyttelytekstin kirjoittaneen Raimo Pesosen mukaan edustaneet romanttisen, ’puhtaan’ ihmistyön jälkiä lakeudella. Minun mieleeni nousee myös hiki ja allergisena lapsena tunkkaisissa ladoissa tehty pakkotyö. Vaikka ladot eivät enää ole tarpeellisia, ne ovat kiehtovia kuvauskohteita. Lahoavinakin ne ovat kyenneet säilyttämään estetiikkansa. Kun niitä ei enää ole, kulttuurimaisema on toisenlainen ellei eurooppalainen maatalouspolitiikka pusketa pohjalaisten peltoja lopullisesti. Kaikki on mahdollista. Kuka olisi pari vielä pari vuosikymmentä sitten uskonut, ettei latojakaan enää tarvita? Elina Försti tuntuu valmentavan katsojaa muutokseen ja nykyhetken tajuamiseen. Luopumista on opeteltava. Vain siten voi saavuttaa uutta. Itse asiassa hirsien raoista noustaan metafyysisiin sfääreihin, mikä sekin lienee ollut taiteilijan tarkoitus.