UUTINEN | KP24

Anne Tyler: Aikaa sitten aikuisina

Ke 21.8.2002 klo 19:34
Leena Ahlholm (KP) Anne Tyler: Aikaa sitten aikuisina. Suom. Kristiina Drews. 379 s. Otava, 2002. Yhdysvaltalainen Anne Tyler on kirjoittanut viisitoista romaania, joista on ilmestynyt seitsemäs suomeksi. Kirja on 153. Otavan kirjasto -sarjassa, joka alkoi vuonna 1982. Tyler julkaisi esikoisteoksen 1964 ja sai Pulizer-palkinnon vuonna 1988. Häntä on kiitetty keskiluokan tavallisen elämän ja perhesuhteiden kuvaajana. Uudessa suomennoksessakin päähenkilö Rebeccan ympärille kietoutuvan sukulaisverkon ihmissuhteet ovat keskeisenä aiheena. Varsinainen teema on tämän 53-vuotiaan isoäidin keski-iän kriisi, johon hän joutuu lasten lähdettyä kotoa ja työn vähetessä pitopalveluyrityksessä. Asiaan mennään heti alussa: "Olipa kerran nainen, joka tajusi että hänestä oli tullut ihan väärä ihminen." Sadun ja realistisen romaanin piirteet yhdistyvät, kun "olipa kerran" -aloitusta seuraa päähenkilön esittely ja nimeäminen ensimmäisellä sivulla. Rebecca on mennyt pikaisesti naimisiin tavattuaan 20-vuotiaana 33-vuotiaan Joen, jonka vaimo on jättänyt yksin kolmen pienen tyttären kanssa. Parille syntyy tytär, ja mies kuolee kuuden vuoden liiton jälkeen auto-onnettomuudessa. Rebecca jää huolehtimaan neljästä lapsesta, perheyrityksestä, vanhasta talosta ja iäkkäistä sukulaisistakin. Kun arjen pyöritys helpottaa, jää kahdeksan lapsen mummolle ja mummopuolelle aikaa miettiä, onko hän todellinen itsensä ja elänyt omaa, todellista elämää, kun keskeytti nuorena opinnot ja eli toisista huolehtien. Rebecca pohtii sitäkin, mitä elämästä olisi tullut ilman Joea. Hän alkaa elää mielessään kuviteltua elämää nuoruuden poikaystävän Willin kanssa. Tyler osaa taitavasti vuorotella hullunkurista huvittavuutta ja vakavuutta tekstissään. Tämä ilmenee hienosti Rebeccan surkuhupaisaksi kääntyvässä yrityksessä lämmittää nuoruuden romanssi. Rebecca ei ajattele monien ikätoverien tavoin, ettei elämäänsä enää voi muuttaa yli 50-vuotiaana. Hän aikoo sivistääkin itseään, kuten nuorena. Toiveiden ja todellisuuden lässähdysten vastakohdista tulee hykerryttäviä sekä lukemis-, romanssi- että ulkonäköponnisteluissa. Satiirilla Tyler kyseenalaistaa kauneus- ja laihuusihanteita, joihin isoäiti ei tahdo mahtua. Kolmen tytärpuolen ja oman tyttären vaihtelevista kumppaneista ja kasvavasta lapsilaumasta sekä muista sukulaisista muodostuu iso, meluava ja keskenään kiistelevä joukko, joka pyörii Rebeccan arjessa ja juhlassa. Juhlia hän järjestää jatkuvasti sekä rakkaalle perheelle että työkseen. Tiivistys olisi terästänyt tekstiä. Osan viihdekirjan tyyliin selostetuista juhlista, ruuista, vaatteista ja koristeista olisi voinut karsia. Pinnallisten yksityiskohtien runsaus pitkästyttää paikoin enemmän kuin viihdyttää. Lämpimästi ja uskottavasti on kuvattu Rebeccan ja hänen kanssaan asuvan 100 vuotta täyttävän appivainajan veljen Poppyn yhteiseloa, jota sävyttää velvollisuudentunto ja rakkaus. 12-vuotiaan Peterin ja mummopuolen välille hiljalleen syntyvää ystävyyttä Tyler kehittelee hienosti. Rebecca muistelee menneitä ja kuvittelee, mitä olisi voinut olla. Keskusteluja esitetään suorina vuoropuheluina, mutta varsinkin tapahtuma-ajassa ne keskeytyvät tai sekoittuvat. Tämä kuvaa talon elämää, joka on "kaistapäistä tilkkutäkkiä, yhteen kuulumattomien palasten sekamelskaa", vaikka oma tulevaisuus näytti Rebeccasta nuorena ehjältä, sopusointuiselta kuvalta. Vaikka muutosyritykset eivät mene kuvitelmien mukaan, Rebecca on lopulta löytämässä ja hyväksymässä itsensä. Vaikka perhekunta vannoo hänen peräänantamattoman hilpeytensä nimiin, hän tunnustaa itselleen olevansa väsynyt kesken juhlien, mutta ajattelee: "Elämässä oli tarjolla vielä paljon sellaista mitä saattoi toivoa."
Fingerpori