lauantai 24.6.2017 | 11:54
SÄÄ
Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »
ke 15.3.2017 klo 06:00 0

Kauniin ystävyyden loppu

Saattokeikka. Ohjaus Samuli Valkama. Käsikirjoitus Khadar Ahmed, Samuli Valkama. Kuvaus Anssi Leino. 78 min. S. Pääosissa Heikki Nousiainen, Noah Kin, Mikko Nousiainen, Saga Sarkola. Solar Films 2017. Rex, Kokkola. Kinokulma, Oulainen. Kinocity, Pietarsaari.

* * *

Hannu Björkbacka

Hienoa nähdä näitä kaiken maailman räppäreitä tukka suittuna, puku päällä ja muutenkin ihannevävymoodissa. Noah Kinillä ei liene näyttelijänkokemusta, mutta hän on esiintyjä, jolla on elokuvaan sopivat puhtaat kasvot, joita katsoja voi lukea haluamallaan tavalla.

Sama kotoinen puhtoisuus jatkuu Samuli Valkaman Saattokeikan ihanteellisessa Suomi-kuvassa. Puhdasta metsää, autereista aamua, kaunista järveä ja hirsimökkiä. Vain savusauna puuttuu, mutta senkin voi sinne kuvitella.

Saattokeikka ei tuo uutta Valkaman ohjaajakuvaan. Filmi jatkaa sitä miellyttävää linjaa, joka näkyi elokuvissa Hulluna Saraan (2012) ja Ei kiitos (2014). Kovin muistettavaksi tarina ei vaiheissaan kohoa, mutta sillä on sydän paikallaan, eikä se ole ihan vähän.

Juho Kuosmasen lyhytfilmin Kaupunkilaisia (2010) käsikirjoittaneen Khadar Ahmedin ja Valkaman elokuvateksti ei omaperäisyydellä erotu. Saattokeikka lainailee ideoita avoimesti jo nimessään, joka tosin on kekseliään monimielinen.

Ohjauksestakin persoonallisia sävyjä saa hakea. Ratkaisut ovat yksinkertaisia, ensimmäisenä mieleen tulevia. Se ei kuitenkaan välttämättä ole huono asia. Saattokeikan hyveenä ovat suoran kerronnan selkeys, teeskentelemättömyys, paikoin jopa raikkaus.

Tarinassa nuori Kamal (Noah Kin) lähtee kyyditsemään vanhaa Veikkoa (Heikki Nousiainen) tämän mökille. Äijän on päästävä liikkeelle, sillä povitaskussa polttelee hääkutsu ja kuva lapsesta. Välit poikaan ovat katkenneet kauan sitten. Vaimo kuoli ja mies jäi yksin.

Kamal ei pidä äitinsä uudesta miesystävästä. Hän haluaa isän luokse Nairobiin. Veikolta voi saada lentolipusta puuttuvat rahat. Ongelmana on, että teini-ikäinen Kamal on viimeksi nähnyt isänsä, kun oli kymmenen.

Veikko ja Kamal reissaavat maita ja mantuja. Samalla miehet kiertävät elämänsä kipupisteitä kuin kissat kuumaa puuroa. Veikko saa tien päällä asiat selviksi ja Kamalkin elämälleen suuntaa.

Elokuvan yhtenä kummina voisi olla Ere Kokkosen paras elokuva Elämä lyhyt, Rytkönen pitkä (1996). Siinä kuskattavaa vanhusta näytteli mestarillinen Kalevi Kahra. Saattokeikan Heikki Nousiainen on hänkin hieno veteraani. Mielikuvaan näyttelijästä istuu hyvin, että Veikon kärttyinen eläkeläinen sulaa matkan aikana nopeasti. Herkkyys ja ymmärrys pääsevät esiin. Alun välinpitämättömyys ja molemminpuoliset ennakkoluulot saavat väistyä Nousiaisen ja Kinin toimivassa yhteispelissä.

Kauempaa kotoutuneet ovat Saattokeikan yhtenä aiheena. Ahmedin ja Valkaman Suomessa rasismikin on kilttiä, uuden outoutta. Se karisee heti, kun yhteinen perusta löytyy. "Tappara vai Ilves?", kysyy maalaisnuori Kamalilta, joka seuraa jalkapalloa.

Saattokeikka tyytyy liikaa ensivaikutelmiin. Vaikka pohja sille on luotu, kunnon kohtaamista tai konfliktia ei synny, edes hyvän mahdollisuuden tarjoavissa kesähäissä. Isä-Nousiaisen ja poikaa näyttelevän Mikko Nousiaisen kohtaamista oikein odottaa. Tilanteet laukeavat molemminpuoliseen väistelyyn. Niin suomalaista, mutta elokuva ei saisi jäädä siihen.

Hal Ashbyn samannimisessä amerikkalaisessa (The Last Detail, 1973) saatettavan tilanne hellytti saattajat. Niin käy suomalaisessakin. Toista 70-luvun elokuvaa, Pientä suurta miestä (1970), Saattokeikka muistaa hauskasti. Kamalin ihmetellessä vierestä, Veikko asettuu odottamaan noutajaa ennen aikojaan, kuten intiaaninäyttelijä Chief Dan George ohjaaja Arthur Pennin lännenklassikossa. Mutta sairaalatempauksessa sylttytehdas on läsnä kliseisesti. Kohtausta seuraa katseella, kun ei muutakaan voi. Tekijöiden omakin into tuntuu lopahtaneen.

Pojan ensimmäisenä tapaama tyttö ei aina ole se oikea. Niin käy vain elokuvissa ja Saattokeikassa. Kamalin kohtaaminen Nooran (Saga Sarkola) kanssa tuntuu yhtä päälle liimatulta kuin räyhärasisti baarissa. Pikaromanssi on puhtoinen, vailla intohimoa, mutta onneksi sekin täynnä ihmettelyä, keskinäistä kunnioitusta ja muita kauniin ystävyyden rakennusaineksia.

Saattokeikka on ehkä vain pintaa, mutta katsoo sitä mieluummin kuin sielua syövää mitäänsanomattomuutta tyyliin Armoton maa, Nuotin vierestä, Onnenonkija, Pahan kukat, Tyttökuningas, Luokkakokous 1 ja 2, Tappajan näköinen mies tai Sorjonen ja Presidentti.

Julkaisemme kommentit tarkistuksen jälkeen nimimerkillä tai nimellä. Käytämme nimimerkkiä, mikäli se on syötetty. Tarvitsemme nimen toimituksen käyttöön kommentin julkaisemiseksi.


Kommentit